KohChang on Thaimaan toiseksi suurin saari, jonka nimi tarkoittaa joko elefanttisaarta tai numeroa 11... Näin minulle on sanottu – tiedä sitten kumpi on totta vai ovatko molemmat. Tämän pitäisi olla vähän uudempi turistisaari – turistipilaantumaton... Ei ehkä ihan ole, mutta en ole myöskään varma tykkäisinkö itsekään sellaisesta - se tarkoittaisi käytännössä ei palveluita. Ei taida olla minusta tulossa aitoa seikkailijaa ja turistinakin olen tätä nykyä laiskistunut.

Bangkokin bussiasemalla kun odottelin bussin lähtemistä Tratin lauttarantaan, huomasin yhtääkkiä että kyseessä olikin joko ´’valtakunnallinen pakene Suomesta päivä’ tai ’ kaikki Bangkokin suomalaiset lähtekää KohChangiin teemaviikko’ tai ’superale KohChang suomalaisille. Olin jostain syystä hyvin ärtynyt – minä joka en ollut viimeiseen 1,5 kuukauteen nähnyt kuin 2 suomalaista. (Törmäsin yhteen pariskuntaan Brisbanessa hotellini aulassa ja juttelimme siellä varmaan tunnin , koska tuntuivat niin tutuilta.) Minua ärsytti se suomalaisten turistien lauma, joka oli keksinyt saman ainutlaatuisen idean kuin minä... Bussin noin 30 matkustajasta yli 10 oli suomalaista. Pidin suuni kiinni, jotta luulisivat ruotsalaiseksi (niitäkin oli aika monta). Viiden tunnin bussimatka (joka kylläkin kesti 6 tuntia) maksoi 250batia eli noin 7 euroa, joten halvalla tuli Suomiseuran matka.

Täällä Thaimaassa ei turhaa hössötetä sellaisten asioiden kuin liikenneturvallisuuden takia.  KohChangin satamassa oli joukko paikallisia taxeja – avolava kuormureita, joihin oli lisätty katto matkatavaroiden kuljetusta varten ja muutama penkki sisälle. Ei ollut mikään ongelma, jos kaikki eivät mahtuneet, pystyihän aina yksi roikkumaan portaalla pitäen kiinni kaiteista. Ja jos kuormuritaksikuskimme halusi ohittaa jonkun, hän tööttäsi – en tiedä puuttuiko vilkku vai olisiko sen käyttö vaikuttanut nörtiltä...

Viimeksi kirjoitin noista kutsumanimistä. Tykkäsin ehdottomasti enemmän tuosta Asutralian tavasta kuin tästä Thaimaan tavasta – täällä olen valitettavasti aina ’madam’. (Paitsi kun ovat kirjoittaneet minulle etukäteen hotellikortteja – siellä olen Mr....) Eikös se ’Sweetie’ sovikin mulle hurjan paljon paremmin!!!

KohChangin hotellini Aana resort on koko reissun hienoin hotelli – ei kallein- mutta hienoin lomapaikka. Kunnon hotelli aamiainen ja auringonotto beachillä saa minut tuntemaan kuin olisin lomalla. Tänään lomatunnelma pikkasen joutui koetukselle, kun halusin kokeilla Thaihierontaa, jota rannalla on tarjolla 250batin (=7e) hintaan. Olen ottanut semmoisen kerran ennenkin Vietnamissa – en tajua miten olin unohtanut. Se palasi mieleeni kun yritin olla huutamatta , kun kovanäppinen pieni tyttö puristeli sääriäni. Se oli kaikista kivuliainta. Tämä ei onneksi kävellyt päällä niin kuin se viimekertainen teki. En taida mennä huomenna uudestaan, vaikka halvalla saisikin...

Thairuoka ei ole ihan yltänyt sille tasolle kuin mitä odotin. Halpaahan se on, mutta ainakin toistaiseksi syömäni annokset ovat olleet vähän mauttomia. Jaa – eipäs sittenkään – Bangkokissa yksi tavaratalon ruokapaikassa syömäni papaya salaatti räjäytti tajunnan ja oli hyvää...

Jatkan nyt lomaa – minä laiska turisti...

Tajunnanvirtaa... Istun Ayers Rock Resortin aulassa ja odotan lentokenttäkuljetusta. Se homma täällä pelaa – joka kentällä on shuttle bussit, jotka vievät melko pienestä maksusta sinut matkalaukkuinesi suoraan hotellisi oven eteen. Helpottaa kummasti kun ei tarvii matkalaukun kanssa kulkea julkisissa.

Ainut paikka tähän asti, missä olen ollut eksyksissä, on Sydneyn metro! Hölmöä mutta totta! Siellä on laiturit rakennettu monitasoisen epäloogisesti – laiturille 6 pääsekin kulkemalla laiturin 4 kautta tms hullua. Kerran olin siellä jumissa melkein puoli tuntia säntäillen laiturilta toisille. Joo tiedän, Sydneyn metrossa on vaan noin 6 eri linjaa... ei luulis olevan vaikeeta...

Huomenna on ihan kiva lähteä jo Thaimaahan. Eniten Australiassa alkaa tympästä tämä ruoka – olen syönyt junkkia enemmän kuin normaalisti ja englantilaisperuinen ruokakulttuuri yhdistettynä amerikkalaiseen pannukakku/muffinssikulttuuriin tuottaa valitettavaa tulosta vyötärölläni. Ainoastaan merenelävät ovat olleet täällä positiivinen yllätys. Olen syönyt enemmän kampasimpukoita kuukauden aikana kuin koko elämässäni ennen tätä. Mutta tuskin malta odottaa thairuokaa!

Kuumaan säähän alan vähitellen tottua. Jo Cairnsissa oli pakko ottaa yöksi ilmastointi pois päältä kun tuli kylmä. Sama täällä Ayers Rockilla. Olen majoittunut Outback Pioneer Lodgessa – molemmat nimet heijastuvat tässä paikassa – ollaan tosi outbackissä (=junttilassa) ja vaaditaan pioneer (=uudisraivaaja)henekä, jotta saa käytyt yhteissuihkussa. Tuskin maltan odottaa Sydneyn hotelliani – kaukonäköisenä varasin parhaan hotellin viimeiseksi yöksi, koska aavistelin, että autiomaan jälkeen kaipaisin hitusen ylellisyyttä. Tämä kaunis punainen maaperä on nyt kengissäni, laukuissani ja sukissani... Saa nähdä auttaako kunnon pesu mitään.

Kunnon pesusta tulee mieleen nämä täkäläiset pesukoneet. Ne ovat samanlaisia kuin jenkeissä – päältä täytettäviä rumpuja. Mutta jostain syystä eivät oikein pese vaatteita puhtaaksi ja kuluttavat vaatteita kovasti. (Ei voi olla kyse lämpötilasta – niille jotka eivät tiedä- pesen Suomessakin vain kahdenlaisia koneellisia – tummia ja vaaleita ja molemmat 40asteessa....) Tai sitten se on kuivausrumpu, joka aiheuttaa tuon kulumisen. Monet ennen ihan siistit puserot joutuu heittämään pois, koska ovat nyppyyntyneet tai menneet ihan nuhruisen näköisiksi. En ymmärrä miten täkäläiset pärjäävät.

Uluru, Kata Tjuta ja Kings Canyon – niihin ’kiviin’ olen tutustunut viimeisen kahden päivän aikana. Tämä Australian keskiosa on monilta osin ihan samannäköistä kuin 300 miljoonaa vuotta sitten – yksi maailman ’vanhimmista’ paikoista. Kuumuus täällä on polttavaa ja kuivaa näin kesäll ä- kosteusprosentti on noin 10% luokkaa. Maa on tosiaan ihan punaista rautapitoisuutensa vuoksi- hiekkakivi ja hiekka ovat ikäänkuin ruostuneet aikojen saatossa. Välimatkat ovat täällä pitempiä kuin ajattelin. Näinä kahtena päivänä olen istunut bussissa yli 12 tuntia... Olen oppinut vähän nukkumaan bussissa ja takuuvarma nukuttaja on joku filmi. Heti kun laittavat videon päälle, minä nukahdan. On jäänyt paljon tietoa ja hupia saamatta...

Yksi asia, mitä ehkä jään täältä kaipaamaan. Täällä puhutellaan ihmisiä kaikkialla kutsumalla heitä 'darling', 'sweetie','dear' ja 'honey' nimillä. Kukas minua niin Suomessa puhuttelisi??? Kuvitelkaa Suomessa Stockmanin puunattua kosmetiikkaosaston tyttöä kutsumassa sinua 'kultasekseen' ynseän katseen sijaan. Tai ehkä minä aloitan tavan, heti Suomeen palattuani minun pitää rynnätä Elisan liikkeeseen, ehkäpä puhuttelen myyjää sanomalla:' Muruseni, voisitko kertoa minulle mitä erilaisia puhelinliittymiä teillä olikaan?'...

Australa on todella yrittänyt kaupallistaa turisminsa retkillä. Kaikissa kaupungeissa (missä olen ollut) on lähes joka kadulla joku toimisto, joka myy retkiä. Nämä toimistot ovat jakaantuneet kohderyhmittäin: backpaggers ja muut. Backpaggers retket ovat halvempia ja seikkailullisempia ja muut vähän mukavampia, helpompia ja kalliimpia. Isoissa hotelleissa (kuten täällä Cairnsissä hotellissani) on omat varaustiskit.

Tulin Cairnsiin sunnuntai-iltapäivällä ja samana iltana varasin itselleni jo Cairnsin retket: Reef Magic tour retken Suurelle Valliriutalle ja ’Daintree Dreaming tourin’. Molemmat ovat ns koko päivä retkiä, joihin sisältyi lounas – molempien hinta 200Aud tuntumassa – eli reilusti yli 150euroa. Lisäksi otin valliriuttaretkeen ekakertalaisten sukelluskokeilun – hinta n. 80eur. Retkillä on yleensä paljon henkilökuntaa ja hyvät autot/laivat, joilla kierretään ja ihan kivat lounaat ja usein myös aamukahvit/iltapäiväkahvit. 

Suuri Valliriutta on ainoa luonnonasia, joka näkyy avaruudesta. Se koostuu tuhansista erillisistä riutoista, jotka eivät siis tule merenpinnan yläpuolelle. Riutat näkyvät laivasta selvästi, meri on niiden kohdalta eriväristä. Korallit näkyvät selvästi vain veden alapuolella ollessa. Minä hämmästyin kalamääristä- siellä oli valtavasti kauniita kirkkaanvärisiä ja erikokoisia kaloja.

Varasin itselleni sukelluskokemuksen – minulla ei ollut mitään ennakkopelkoja sen suhteen – ei klaustrofobiaa, ei vesipelkoa eikä kalapelkoa (joo – jotkut pelkää niitä). Pukeutuminen lycrapukuun (äärimmäisen ihana vaatekappale, joka niin korostaa kaikkia parhaita puoliani...), painovyön, sukellusliivin ja maskin paikalleen laittaminen sujui hyvin. Sitten piti alkaa harjoitella hengittämistä suukappaleen kautta (en muuten tiedä näitä termejä suomeksi lainkaan, joten tyynesti vaan kääntelen niitä englannista) ja se tuntui kummalta mutta sujui ihan ok. Lautalla oli tehty sukeltajille valmiiksi kävelyliuskat ja harjoittelualustat, joissa pystyi pitämään pään vielä veden pinnalla. Sitten käveltiin jonossa vaapottaen (uimaräpylät tai evät kuten englanniksi sanovat) harjoittelemaan. Ja siellä se sitten iski – en pystynyt laittamaan koko päätäni pinnan alle tai oikeastaan pitämään sitä siellä niin kauan, että olisin oikeasti hengittänyt suukappaleen kautta. Pää vaan poksahti pinnalle ennen kuin ehdin sille edes puhua ankarasti... Retkillä ei ole kovin paljon aikaa, joten se jäi sitten minun osaltani siihen. (Vähän harmitti se, että muutamat kielitaidottomat korealaistytöt tuntuivat pärjäävän oikein hyvin... raukat – ei mitään itsesuojeluvaistoja...)

Vastineeksi epäonnistuneesta sukellusyrityksestä (koska eivät tietenkään tykkää palauttaa jo tienattuja rahoja) sain mahdollisuuden kokeilla pallopääsukellusta. Siinä päähän laitetaan semmoinen pallo, joka veden alla täyttyy melkein suuhun saakka, mutta pallon yläosaan tulee ilmaa ja siellä hengittäminen onnistuu ok. Veden alla kävelimme ramppia pitkin, poseerasimme valokuvaajalle ja silitimme jättiläiskala Wallya ja katselimme ympärillä parveilevia kaloja. Silloinkin vähän harmitti se, että tuo tapa ’sukeltaa’, oli tosi kahlittu tapa ja olisi ollut kiva oikeasti liikkua vedessä.^^  Valokuvaajan ottamat kuvat ovat cd:llä – joten ne näette myöhemmin. Vaikka paikka oli hieno ja nähtävää oli, vähän tuli rahastuksen maku.

Keskiviikkona olin sen sijaan ’Daintree Dreaming Tourilla’. Sen tarkoitus oli tutustuttaa tämän alueen toiseen maailmanperintöluettelon kohteeseen ’ wet wildlands’ tai sademetsäalue. Ensiksi menimme Daintree jokiristeilylle – pikkumajassa tarjolla pakollista kahvia ja keksejä ennen lähtöä- risteilyä pieniä joenuomia pitkin pitkällä veneelle, sademetsiä ihaillen ja crocseja etsien. (Ei – ei tietenkään niitä kenkiä vaan krokotiilejä...tosin kuulemma todennäköisyys nähdä niitä oli yhtä suuri kuin nähdä jääkarhuja- sääolosuhteet oli sellaiset). Näimme kuitenkin pienen pienen, vaikkakin kuulemma noin kaksivuotiaan krokon. Seuraavana ohjelmassa olisi ollut vesiputous, mutta Australiassa on satanut tänä vuonna enemmän kuin 10 viime vuoden aikana ja paikka oli ihan tulvan valloissa.

Lounaan jälkeen (ihana paratiisihotelli sademetsän keskellä) iltapäivällä oli ohjelman päänumero – ruuan keräilyä ja metsästystä aboriginaalien tapaan. Kengät pois, keihäs käteen ja mangrovemetsikköön.

Siellä kahlasimme mudassa, vedessä ja hiekassa kaksi tuntia oppaamme perässä. Opas löysi mutasimpukoita, isoja taskurapuja ja koteloita. Retken jälkeen ne keitettiin oppaan kotona ja me maistelimme saaliimme terassilla. Hieno retki!

ps. hyvä että peruin sen ekan Australia kirjoituksen varvastossukohdan – en ole täällä Cairnsissa oloaikana 5 päivään käyttänyt muita kenkiä kuin omia varvastossujani!

Minulla joulu olikin jo tällä viikolla! Tämän viikon Hervey Bay ja Frasier Island-retki oli niin hieno, että päätin, että se oli mun joululahjani ja joulujuhlani. (Tämä siltä varalta, ettei oikea joulu sitten olekaan ihan niin kiva...)

Lähdin maanantaina köröttelemään bussilla kohti Hervey Baytä. Bussimatka kesti kyllä kamalat 5 tuntia, mutta siinä oli lounasbreikki välissä ja 2 elokuvaa, joten se meni nopeammin kuin luulin. Pääsin lopulta perille hotelliini Mantraan, sain huoneen ja kun astuin sisään, tuli sellainen olo, että sai lahjan. Huone oli tilava, valoisa ja puhdas ja näköala oli suoraan merelle ja kauniiseen satamaan. Lisäksi kylpyhuoneessa oli oma poreallas ja jos jätti kylpyhuoneen ikkunan auki, saattoi ammeesta katsella sataman veneitä...(Olen melko varma, etten varannut niin hienoa huonetta, mutta hotellissa oli selvästi aika vähän porukkaa, joten jostain syystä antoivat pikku bonuksen.)

Hervey Bay itsessään oli tosi amerikkalaistyyppinen pikkukaupunki (tekisi mieli sanoa junttila, mutten sano). Ne hölmöt mainostavatkin itseään satamana Frasier Islandille (daa-a ??).

Hotellin vieressä marinassa oli monta hyvää ravintolaa, joissa ihanat merelliset ruuat ja kunnon steikit maksoivat vain murto-osan Sydneyn hinnoista. Söin siellä myös aamiaisen – munia, pekonia, hedelmiä ja pannukakkua – kaikki samalla lautasella...

Torstai-iltana kun olin syömässä ravintolassa iltapalaa yhdessä uusien australialaisten ystävieni, kolmen sisaren, kanssa, nousi myrsky. (Maanantai-iltana tullessani samaan ravintolaan, sisaret vaativat, että tulen istumaan heidän kanssaan, ettei tarvitse yksin syödä...) .Jo kun kävelin sen 50m ravintolaan, koko itäinen taivas vilkkui ja salamat välähtelivät siellä, mutta mitään jyrinää ei kuulunut. Kesken ateriaa myrsky siirtyi päällemme, mutta ravintolan henkilökunta kävi vaan laskemassa muoviseinät paikoilleen ja homma jatkui. No myrsky oli niin raju, että minun jalkani kastuivat täysin, koska istuin reunimmaisena, mutta kun lämpöä oli noin 25 astetta, ei se mitään haitannut.

Frasier Island oli hieno elämys – maailman suurin hiekkasaari ja kuuluu maailmanperintöluetteloon. Kun odottelin muuta ryhmää ekan päivän aamuna Kingfisher Bayn hotellin aulassa, näin ilmoitustaululla ison lapun – nopeusrajoitus rannalla 80, muualla 30.

Ajattelin, että se on joku vitsi. Ei ollut – saaren hiekkatiet ovat tosi kapeita, vain maasturilla tai nelivetorekalla (yep – ovat tehneet kuorma-autoista busseja) ajettavia ja niillä ei varmaankaan edes pysty ajamaan 30 kovempaa.

Sen sijaan saaren itärannikko on pelkkää beachiä – 95 km. Siellä kaikki huristelevat rantaa pitkin, ikään kuin se olisi katu, mitä nyt vähän täytyy aaltoja väistellä, jos on nousevesi ja vähän myrskyistä.

Kiersin saarea 2 päivää – eka päivä noin 30 hengen ryhmässä kuorma-autobussilla, mutta etupenkillä ja toinen päivä yksin oppaan kanssa maasturilla. Sain siis ihan privaattikierroksen. Näin 2 päivän aikana sademetsiä, tavallisia eukalyptysmetsiä, puroja, järviä ja luonnon altaita. Kävelin metsässä ja dyyneillä ja kiipesin ’Indians Head’ kalliolle ja uin Shampanja-altaassa.    

Keskiviikkoiltana minulla oli jouluateria. Alkupalaksi australialainen maistelulautanen – krokotiilia, emua ja kengurua joissa oli ’bush food’ kastikkeet (bush tomato kastiketta, bunuya-pähkinä pestoa ja bush-luumu hilloa). (Kiva että tuli maistettua noita erikoisuuksia – enää ei tarvi...). Pääruuaksi söin erinomaisia kampasimpukoita. Ja kumma kyllä – tämä ravintola oli niin hieno, että annokset olivat kaikista muista ravintoloista poiketen aika pienet- mutta sainpahan syyn kerrankin ottaa jälkiruuaksi paikallisen juustolautasen (se sen sijaan oli niin iso, etten jaksanut kaikkea – onko järkee?). Palanpainikkeeksi tietysti australialaisia viinejä. Oli oikein kiva jouluateria!

Kahden päivän päästä tulee kuukausi matkallaoloa täyteen. Elämä on niin erilaista reissussa. Aika menee sekä nopeammin kuin normaalisti mutta myös tuntuu kuin aikaa olisi kulunut paljon enemmän.

Olen ainakin päässyt eroon kännyriippuvaisuudesta. Täällä se tahtoo unohtua koko ajan äänettömälle, koska haluan sen yöllä olevan äänettömällä, ettei kukaan myyjä pääse herättämään mua hyvällä tarjouksella. Enkä enää myöskään kuulostele koko ajan, soiko se. Foursquareakaan en ole kovin montaa kertaa itseäni päivittänyt. Sekä Japanissa että Australiassa ajattelin ensin, että hassua, että ihmiset julkisissa kulkuneuvoissa näprää koko ajan puhelintaan. Suomessa taitaa asia olla samoin, minä vaan kuljen niin harvoin julkisilla... Japanissa suurella osalla ihmisiä oli Sonyn puhelin ja täällä Australiassa näkee paljon sekä Nokialaisia että Iphoneja.

Matkalla ollessa pitää tehdä päätöksiä enemmän kuin normaali elämässä. Rutiinit puuttuvat koko elämästä niin täydellisesti. Pitää päättää päivän ohjelmasta, reiteistä, ruokailuista - suuri osa normaalielämän rutiiniasioista on luotava joka päivä uudestaan. Se yhtäaikaa vie paljon energiaa mutta myös antaa paljon kokemuksia. Yksinkertaiset asiat, kuten mitä ostaa hotellihuoneeseen aamiaista varten, vie aikaa, koska kaupat ja ruuat on erilaisia. Sekä Japanissa että täällä saa kaupasta monenlaisia valmiita kylmiä kahvijuomia, jotka on tosi hyviä. Jugurttivalikoima on Suomessa parempi. Mä olen aina ollut huono päättämään omia henkilökohtaisia asioita. Täälläkin saatan illalla olla eri mieltä, mitä huomenna aion, kuin mitä sitten lopulta päädyn tekemään...

Luulin myös järjestelleeni matkaan liittyviä asioita melko paljon etukäteen, mutta en ehkä sittenkään ihan tarpeeksi. Hotellien valintaan olisi voinut panostaa enemmän. Kun Japanissa aloin varata muutamia hotelleja Australiasta, oli hotellivalikoima jo kovasti supistunut ja parhaat oli menneet. Hotellivaraussivut on nykyään niin joustavia, että suuren osan varauksista voi perua viikkoa ennen tuloa, jos siltä tuntuu. Minä varasin suurimman osan booking.comin kautta ja ainakin toistaiseksi on sujunut hyvin. Missään ei tarvi näyttää edes varauspapereita vaan ovat löytäneet varaukseni hyvin. Valinnat eivät aina ole menneet ihan nappiin, mutta onneakin on ollut matkassa ja turha niitä ei niin hyviä ominaisuuksia on jäädä harmittelemaan. Ne voi sitten paljastaa koko maailmalle booking.comin hotelliarvosteluissa... Tripadvisorin sivuista on ollut myös paljon apua arvioinneissa. Pitäisi jaksaa itse laittaa sinne myös kommentteja.

Aamuihmisen luonne ei häviä matkallakaan. Jos kotona herää luonnostaan aikaisin aamusta, ei eri aikavyöhykkeellä oleminen vaikuta siihen juuri mitenkään. Seitsemältä viimeistään herään. Australiassa on muuten monta aikavyöhykettä. Täällä Brisbanessa kello on tuntia Sydneytä jäljessä (8 tuntia Suomea edellä – nyt jäin miettimään miten voi olla... Australiassa kello oli Japania edellä, miten täällä itärannikolla aika voi mennä taaksepäin...???) Olenko menettänyt ajantajun... apua miten sitä ihminen tulee tyhmäksi! Mutta ihmettelinkin täällä Brisbanessa ekana iltana, että täällä tulee pimeä paljon aikaisemmin kuin Sydneyssä. Alice Springs’sä aikaero on 1,5 tuntia ero Sydneyhin johonkin suuntaan... No – onneksi yleensä lentokoneessa kyllä ilmoittavat mitä kello on...

Olen täällä monta kertaa ajatellut monista ihmisistä, että nuo ovat varmaan suomalaisia. Kun sitten kuulee heidän puhuvan levää paikallista, tulee selväksi, että erehdyin. Isä kertoi , että Pohjanmaalta lähdettiin usein nimenomaan tälle seudulle ’Prispaneen’ onnea etsimään. No – 1,6 miljoonan asukkaan kaupungissa tuskin suomalaisperäisten asukkaiden prosenttimäärä kovin korkeaksi nousee, joten huomioni tuskin johtunee siitä. Mutta aikaisemmin maailmalla jos jotakuta luuli suomalaiseksi, siinä ei yleensä erehtynyt.

Lisäksi suorittaminen on matkalla vähentynyt. Alussa joka hetki piti täyttää toiminnalla - nyt blogin kirjoittaminenkin tuntuu työltä joka vie paljon aikaa. Mutta mielellänihän minä kirjoittelen... ;-))

Australiasta ei ole lainkaan yhtä helppoa löytää kirjoitettavaa – en tiedä miksi. Ajattelin pikkasen myös niin, etten ollut nähnyt täällä kovin paljon, kunnes latasin 250 kuvaa koneelle... Mutta niinkuin jo aiemmin mainitsin, minä ja Australia ollaan oltu vähän kuin puolitutut – pakko olla tekemisissä, muttei kumpikaan oikein vielä tiedä toisesta, eikä niin kauheesti ole ensinäkemältä kiinnostunut tietämäänkään lisää. Joo- tottakai flunssa vaikuttaa asiaan – olen vaan ollut väsyneempi kuin normaalisti. Luojan kiitos olen siirtynyt normaaliin 8 tunnin yöuneen 10 tunnin sijaan. (alkoi olo olla kun Ruususella...)

Olen myös vähän ihmetellyt, missä se viipyy se australialaisten ystävällisyys – minä olen törmännyt sellaiseen suomalaiseen peruskäytökseen (en edes kohteliaaseen). Eilen mulle ehkä selvisi miksi. Eilen neljännen kerran joku kysyi minulta tietä- ohjeita miten päästä johonkin taidegalleriaan. Sekä paikalliset että turistit (huom ei aasialaiset) luuleen jostain ihmesyystä mua paikalliseksi – eihän sille tarvitse osoittaa mitään erityistä käytöstä!

Kukaan, joka kuulee minun puhuvan, ei kyllä luule mua paikalliseksi. Mulla on päinvastoin ollut ongelmia saada paikalliset ymmärtämään, minne olen menossa, kun yritän englantilaiseen tapaan ääntää näitä paikkakuntien nimiä. (Englantilaisilla on kuulemma ihan samoja ongelmia). Cairns (äännetään keerns) ääntyykin australialaisten suussa kääns... Canberra (joka on Australian pääkaupunki jos ette tienneet – Sydney ja Melbourne kiistelivät keskenään kummasta tulee pääkaupunki ja kun kumpikaan ei antanut periksi niin piti valita pieni kaupunki niiden välistä...) ääntyisi englantilaisittain jotenkin cänbera mutta paikalliset sanovat cänbra... Myös kun yritin selittää Vodaphone pojalle asuvani nyt Challis avenuella, hän kirjoitti sen Charlies avenueksi...

Sydneyssä minut on ehkä eniten yllättänyt kaupungin merellisyys. Meri on enemmän läsnä kuin monissa muissa kaupungeissa. Ehkä se johtuu siitä, että lautat on tärkeä julkinen kulkuväline. Ehkä siitä, että kävelylaitureita on paljon ja rakennuksia rakennetaan enemmän meri huomioiden. Ehkä siitä, että vielä 70-luvulla Rocksin alue ole huonomaineista ja huonokuntoista aluetta. Alue on ollut ongelma vuosisatoja (siis kaikki 2 edellistä) ja jossain vaiheessa yrittivät kuulemma myydä sitä aluetta englantilaisille – olen kovasti yllättynyt, ettei Englanti ostanut sitä... No – 70-luvulla kaupunki päätti repiä kaikki vanhat kasarmit alas ja rakentaa tilalle uusia taloja. Kaikki kaupungin rakentajat menivät lakkoon ja kieltäytyivät tekemästä sitä. Sen sijaan rakennukset kunnostettiin Ja nyt alue on kiva punatiilialue, jossa on paljon elämää päivisin ja iltaisin. Rannassa on myös ihana hotelli – mikä sen nimi nyt olikaan – jos tulen tänne vielä joskus, niin haluan ehkä asua juuri siellä. Circular Quay on lempialueeni Sydneyssä.

Blue Mountains alue oli myös hieno. Isoja vuoria ja kanjoneita ja sademetsää. Kesti aika kauan siirtomaan perustamisen jälkeen, ennen kuin kukaan löysi reitin niiden yli sisämaahan. Nimensä vuoret ovat saaneet sinisestä väristään – metsät ovat pääasiassa eukalyptuspuita ja kun on lämmin, niistä vapautuu aromaterapeuttisia öljyjä, jotka hieman kaukaa katsoen siintävät sinisinä... Olisin ehkä voinut tehdä alueelle jonkun oman retken ja käydä kävelemässä niitä reittejä, mutta nyt taitaa olla vähän myöhäistä. Järjestetyllä retkellä ajoimme näköalapaikalta toiselle ja vain kerran meillä oli puoli tuntia aikaa kävellä metsässä.

Tänään kävin ottamassa viinin Sydenyn oopperan baarissa. Oopperatalo on hieno, vaikkakin kiertokävely sisällä oli vähän pettymys - ulkoa se on upea! Tanskalainen arkkitehti ei saanut kaikkia palkkioitaan talosta ja joutui lähtemään ennen kuin talo oli valmis eikä koskaan sen jälkeen ole tullut Australiaan. Nyt oopperatalon eteen oli rakennettu valtava lava - se on Oprahia varten. Hän aloittaa 25. vuotisen tuotantokautensa Australiasta. Viime kauden viimeisessä esityksessä hän yllätti kaikki 300 katsojaansa kutsumalla heidät Australiaan 'all expenses paid' matkalle. Nämä vieraat saapuivat keskiviikkona tänne Sydneyhin ja Oprah tuli Cairnsiin. Australian turistitoimisto tukee tätä retkeä sponsorina MacDonaldsin ohessa. Porukkaa nyppii se, etteivät he tiedä, mitä Oprah tulee lähetyksissään sanomaan ja mitä asioita edistämään. Oprahin vieraat ravaavat nyt ympäri kaupunkia testaten kaikkea mahdollista. Amerikkalaisturistit saavat nyt tehdä ihan mitä haluavat ja palvelu pelaa...

uuten

Kävin myös silittämässä koalaa. En sanonut kuten Oprah - ooh - se tuntuu ihan samalta kuin pehmolelut kaupassa...

Huomenna lennän Brisbaneen...

1)      Täällä linnut ei laula – ne rääkyy! Kävelet puistossa ihan rauhassa ja ihailet kasvitieteellisen puutarhan kauniita istutuksia (täynnä kasveja joita meillä on sisällä kuten Kiinanruusuja ja kaktuksia) ja jättimäisiä puita (oikeesti suurimpia ikinä) niin yhtäkkiä hyppäät monta metriä ilmaan, koska kamala kirkaisu korvan juuresta säikyttää sinut. Nämä linnut täällä kaikki huutaa kovaa ja korkealta – toistaiseksi en ole kuullut yhdenkään laulavan.

2)      Täällä vilustuu helpommin! Kahdessa päivässä tänne saavuttuani olin jo kipeenä. Ilmastointi sisällä vaatisi villapuseron ja ulkona hiki valuu varmaan bikineissäkin. (En ole vielä kokeillut, mutta olen aika varma asiasta.

3)      Ilmaisia internet yhteyksiä saa hakea! Turistit pistetään maksamaan törkymaksuja internet yhteydestä ja voi hyvin olla, että sama pätee paikallisiinkin. Onneksi löysin Vodaphonen prepaid broadbandin, josta iloa piisaa 3 GB verran noin 40 eurolla- selvää säästöä näiden 8 euroo päivä hinnoille! Eikä tarvii enää kirjoitella kummallisia ilman ääkkösiä olevia tekstejä ja emailejä.

4)      Täällä palaa auringossa! Kolmantena päivänä olin jo hankkinut punaisen nenän ja punaiset olkapäät – huolimatta 15 kertoimista+ meikistä naamalla ja 30 kertoimista olkapäällä. Täytyy kai jostain löytää lähiviikoille, kun lähden Sydneytä lämpimämpään ilmastoon, ainakin 50 kertointa...

5)      Täällä yleisin kenkätyyppi on varvastossut! Tosi paheksuttavaa, eikös! Kaupat on täynnä kivoja kenkiä, joita minä en voi ostaa, mutta eivät näköjään muutkaan. Jopa jotkut miehet sortuvat niihin, ja se ei näytä kivalta...

6)      Täällä hotellien hintalaatutaso on huono! Hotellit on Sydneyssä kalliita ja kalliimpia kuin Helsingissä. Olin ekat 4 yötä hotellissa, joka maksoi saman kuin yö Helsingissä ihan kivassa perushotellissa, mutta eipä ollut taso täällä lähellekään. Budjettimatkalaiselle kuten minulle, se oli ihan ok, ja nyt olen vielä vähän vaatimattomammassa paikassa. Nämä rahastavat matkalaisiaan...

7)      Täällä on kiinteistöjen hinnat vieläkin hullumpia kuin Suomessa. ’Ihan kivoissa paikoissa’ olevat huoneistot maksavat miljoonia aussidollareita. Sydneyn oopperatalon eteen nousseessa ’Toaster’ taloissa huoneistot maksavat kuulemma 30 M dollarin luokkaa ;-oo

8)      Täällä kriketti ja jalkapallo on tosi tärkeitä! Australia ei saanutkaan vuoden 20xx jalkapalljon worldcuppia vaan se meni Qatariin (daa-aa) ja hyvä etteivät ehdottaneet suruliputusta. Krikettiotteluihin tuhlataan hyvässä lykyssä vain viikonloppu...

9)      Täällä rannoilla ei voi välttämättä uida! Ihania beachejä on paljon, mutta vain osassa voi oikeesti uida polskuttelun sijaan. Vaarana meduusat, krokotiilit, merivirrat  ja varmaankin myös surffarit. Ja turistit ne vasta rannat täyttääkin...

10)    En keksi enää... australialaisista viineistä ei sitä saa, eikä oikein ilmastostakaan (vaikka liian kuuma on liian kuuma, mutta jos Sydneyn alhaisin lämpötila 10astetta oli jo 100 vuotta ennen mun syntymää...), eikä arkkitehtuurista, eikä oopperatalosta, eikä ruuasta... jotain täytyy olla....koitan miettiä ensi kertaan. Ei olla ihan täysin päästy vielä ystävyyssuhteeseen Australian kanssa, mutta kyllä se sieltä kulttuurishokin haihtumisen jälkeen...

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Kuvia täältä Japanista on kertynyt yhteensä yli 400 kappaletta. Kirjoitan siksi tänne mahdollisimman paljon myös muistoja, koska en sitten kuitenkaan alkanut pitää sen kummempaa päiväkirjaa - tämä saa toimia minulle itsellenikin sellaisena. Se mitä jään kaipaamaan on ruoka (vaikka juuri nyt kunnon pihvi ja viini kuulostaakin tosi hyvältä!) ja puutarhat- täällä on sellaista kauneutta mitä on vaikea löytää muualta. Se mitä en jää kaipaamaan on sää (- täällä on melko kylmä -aamuisin on selvästi alle 10 astetta) ja tupakointi (kaikissa ravintoloissa ja kahviloissa saa tupakoida, samoin osassa hotellihuoneita---).

Ostokset jäi tekemättä - ei yksinkertaisesti ole tilaa. Ainoat asiat, jotka täältä hankin kotiinvietäväksi ovat yksi Ukiyo-e printti, yksi koru ja Tokio Local Design t-paita ja muutamia jänniä kosmetiikkajuttuja (puuteripaperia ja omenantuoksuista hiusvahaa..). 

Mutta paljon hauskempaa on puhua siitä, mitä en ostanut, tässä kuluttamisen luvatussa maassa! Tavarataloja on valtavasti ja ne ovat suuria - 9 kerrosta tuntuu olevan ihan standardi. Toreja, markkinoita ja muita kauppoja on sitten niissä kulmissa, missä ei ole ravintoloita. Normaalimatkalla jotain näistä seuraavista olisi taatusti päätynyt kotiin Suomeen - mutta nyt ei voinut- järki voitti! 

En siis ostanut mitään Uenon keittiötarvikkeita myyvältä kadulta - joo - siellä on kokonainen katu täynnä liikkeitä, joissa myydään kaikenlaisia astioita, ruuanlaittovälineitä, ravintolatarvikkeita ja jopa tarjoilijoiden asuja. En ostanut mitään näistä. 

Kaupoissa muoti on varsin nuorisopainottunutta, vaikkakaan suomalainen nuoriso ei kyllä niitä vaatteita ostaisi. Suuri osa noin lukiolaistytöistä näyttää pukeutuvan koulun ulkopuolella (usein koulupuku...) samanlaisiin vaatteisiin kun Suomessa noin 7-vuotiaat vaaleanpunaista karva- ja pitsimuotia suosivat pukeutuvat. (Paitsi että näillä asuun kuuluu pakollisena myös irtoripset). Jotain järkeä on siinä, että allaolevassa kuvassa olevia villahousuja on saatavissa monenlaisia eikä haittaa, vaikka ne näkyvät superlyhyen hameen alta. Huomatkaa myös karvaiset rintsikat. Kenhissä kuuluu näin talvella olla myös jonkilaista karvaa. En ostanut näitäkään.

Muutoin pakkauksella on tärkeä merkitys täällä. Suosittu tuliainen (varsinkin Kiotossa näitä kauppoja oli katutolkulla) on makeis- tai leivonnaisrasia. Mutta rasia tuntuu olevan tärkeämpi kuin sisältö. Muille tiedoksi - Sari jo tietää- nämä perinteiset makeiset ja leivonnaiset ovat pahoja ylimakeita ja kummallisia. Rasiat ovat kyllä tosi kauniita! Jos olisi mahtunut, olisin jonkun tämmöisen ostanut!

Kuulumisiin, nyt voi mennä seuraavaa blogia odotellessa hetki. Japanissa internet on ilmainen ja se tuntuu olevan joka paikassa. Australiassa se on maksullinen - ainakin hotelleissa...

Japani on täynnä tapoja täyttää vatsansa – on ravintoloita, kioskeja, automaatteja, kahviloita ja ruokakauppoja. Kun kirjoitin tätä (perjantaina 26.11. kello 13.xx ) istun junassa kohti Kinosakia. Juna on näin lounasaikaan yhtä suurta ravintolaa. Kaikilla on jonkinlainen boxi edessään- asemalla on paljon erilaisia kojuja ja kauppoja, josta näitä bento-boxeja voi ostaa. Edessäni oleva 4 papparaisen porukka levitti ruokansa 2 minuuttia Osakasta lähdön jälkeen ja 3 minuutin kuluttua onnistuivat kaatamaan yhden oluen lattialle, joka heidän ja junahenkilökunnan toimesta puhdistettiin naurusuin. En huomannut muussa porukassa minkäänlaista yleistä paheksuntaa, kuten Suomessa ehkä tapahtuisi. Porukat ovat selvästi menossa viikonloppulomalle. (Juuri kun sain tämän kirjoituksen loppuun, yksi papoista avasi Shochu-pullon ja tarjoilu alkoi (arvaus että se on paikallista perunapontikkaa- kerran Osakassa maistaneena en suosittele kenellekään - myöhemmin kävi ilmi, että pullossa taisikin olla sakea). Tunnelma on kuin alennuspäivänä Tallinnan lautalla...

Ensimmäinen kokemukseni japanilaisesta ruuasta oli vuonna 1993 tai 1994 kun Eevan luona Kööpenhaminassa vieraillessani (Eeva pystyy varmaan sanomaan paremmin mikä vuosi se oli...) menimme syömään lähellä olevaan japanilaiseen ravintolaan. Muistan että söimme gyoza-kääryleitä (vähän samanlaisia kuin pelmenit). Voi olla että olin syönyt sushia aiemmin, mutta tuossa ravintolassa myös alkupalasushit olivat erityisen herkullisia.Se ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä, mutta pieni ihastuminen kyllä.

Osakan matkalla 2 vuotta sitten eteemme avautui vieläkin laajempi japanilaisten ruokien aito kirjo. Muistan, että emme meinanneet millään löytää ekana iltana Sarin kanssa ravintolaa -olimme noin 100m väärässä suunnassa Namban ravintolakadulta. Menimme tosi nälkäisinä yhteen paikalliseen pikaruokalaan, koska siinä oli kuvallinen ruokalista. Tunnistin ruokalistalta kimchin (mausteista kiinankaalijuttua) ja gyozat ja tilasimme pari muutakin hyvän näköistä annosta. Tarjoilija oli vähän hämmästyneen oloinen ja kysyi meiltä moneen kertaan varmistaen, että nämäkö te tosiaan haluatte. (Siihen käytökseen, että ihmiset yrittävät estää meitä tekemästä virheitä kaikin voimin, en ole tällä matkalla törmännyt lainkaan... miksiköhän??? Eksyksissäkin olen saanut olla moneen kertaan, eikä ketään ole kiinnostanut...).  Syy selvisi tarjoilijan ihmetykseen nähtyämme annokset – olimme tilanneet pikkuruisia oikean ruuan lisukkeita. No, tilasimme niitä tyynesti lisää ja maha tuli täyteen.

Tällä reissulla ehkä erikoisin kokemus tähän mennessä oli Shibuyassa Tokiossa. Olin tosi nälkäinen ja kiertänyt kauan etsimässä, koska en päässyt siihen tokio today turistioppaan suosittelemaan izakayaan. (suom huom izakayat ovat paikallisia ’ruokapubeja’ jossa yleensä voi syödä kaikenlaista japanilaista ruokaa melko edullisesti. Yleensä hienot ravintolat ovat pelkkiä sushipaikkoja tai tempurapaikkoja. ) Lopulta vaan päätin mennä yhteen paikkaan, jossa portaat johtivat alakertaan kuten usein izakayoissa. Jo vastaanotossa alkoi kuhina – 3 ihmistä selvästi väitteli keskenään siitä, kuka ottaa minut vastaan – kukaan ei ollut oikein halukas. Lopulta nuori kimonoon pukeutunut nainen opasti minut pöytään. Sitten tuotiin eteen ruokalista – ei ollut englanninkielistä, mutta kuvia löytyi. Kohta tuli keittiöstä kokki valkoisissa vaatteissaan, jonka tarkoitus oli tulkata - hän osasi muutaman sanan englantia ja selitti minulle muutaman hinnan, vaikka lopullisessa laskussa ne oli kyllä erilaiset. Kuvien ja arvailujen perusteella tilasin tomaattisalaattia, tofua ja yakitori-vartaita. Laskua maksaessa yritin kysyä annanko rahan nyt vai maksanko kassalle ja taas lähdettiin hakemaan kokkia. Sillä välin tuli yksi tarjoilijatyttö, jolle annoin rahan ja hän lähti sitä viemään kassalle. Ensimmäinen tarjoilija tuli paikalle, ilman kokkia, ja ihmetteli kovasti missä on lasku ja miksi minä olin jo menossa ulos. Onneksi se tyttö tuli vaihtorahan kanssa (täällähän ei jätetä tippiä) – muuten olisin varmaan joutunut poliisin puhutteluun.

Onneksi olin vähän tottunut japanilaiseen ruokaan ennen tätä. Kinosakissa ryokanissa hintaan kuului japanilainen illallinen huoneeseen tarjoiltuna sekä japanilainen aamiainen. Illallisessa oli yli 10 lautasta erilaisia ruokia, joista osan jätin suosiolla jopa maistamatta ja osaa tuli maistettua vaan muutaman suullisen verran. Siellä ryokanissa ei haitannut lainkaan kieliongelmat – mulle selitettiin, mitä ruuille pitää tehdä (keittää hotpot) tai mitä kastiketta niiden kanssa pitää syödä. Hyvin tajusin. Mukana oli myös jättirapua, joka oli Kinosakin erikoisuus.

Japanilaisesta aamiaisesta voidaan olla montaa mieltä - outoa syödä riisiä, misokeittoa ja tofua aamulla- ei ihan maistunut.

Kaiken kaikkiaan hauska kokemus, vaikka nyt alkaa jo rehellisyyden nimissä tehdä mieli salaattia ja big maciiä!

ps. Kävin Kinosakista palattuani Kiotossa hampurilaisella - kun en löytänyt MC:tä niin oli pakko mennä Lotteriaan ja syödä Humburger. Todella.

Päätin siis perjantaina 26.11. lähteä junalla Kinosakiin, joka on Honsun saaren länsirannikolla. Kokonainen kaupunki on pyhitetty onsen-kulttuurille. Onsen tarkoittaa kuumaa lähdettä, joita Japanissa on yli 3000- matkakirjani sanoi ’like Iceland on steroids’. Onseneita on erilaisia – erillisiä kylpylöitä tai hotelleilla ja majataloilla voi olla oma onsen. Idea on lillutella kuuman veden altaassa ja rentoutua.

Sain Kinosakin turistitoimistosta (jota en olisi arvannut siksi, ellei sitä olisi minulle osoitettu koska länsimaisia merkkejä ei näkynyt missään) varattua ryokan huoneen yhdeksi yöksi – lauantai-iltana koko Kinosakin majoituskapasiteetti oli jo täynnä. Löysin ryokanin muutaman erehdyksen jälkeen. (Mun täytyisi muistaa kirjoittaa muutama valittu sana näistä Japanin kartoista – ne on aika arvaamattomia, koska ne voi olla miten päin vaan eikä välttämättä piirretty oikeilla mittasuhteilla... mrrr) Siellä minut ohjattiin huoneeseen (tietty olin ottanut kengät pois ja saanut tilalle lipokkaat) ja vanha rouva tuli opastamaan minua miten yukata laitetaan päälle. Oli itsestään selvää, että minun kuului lähteä onsen-hoppingiin (= käydä parissa onsenissa ennen illallista) ja että siihen piti pukeutua asianmukaisesti. Yukatan päälle (vasen puoli pitää ehdottomasti olla päällä) vyö kaksinkertaisena ja sitten päälle vielä toinen lyhyempi ’kimonojakku’. Ja nämä yukatat laitettiin siis ilman mitään alla – nude- sanoi rouva moneen kertaan. Pyyhkeet (2 kpl – toinen pikkuruinen ja toinen tavallinen) kassiin ja menoksi. Ai niin, ja sitten vielä getat – eli japanilaiset puiset sandaalit – joilla piti minun sipsuttelemani pitkin katuja.

Arvatkaas oliko hassu olo kun lähti siinä asustuksessa ulos... Mutta katuja pitkin sipsutteli muita yhtä hassusti pukeutuneita ihmisiä, mutta täysin luonnollisen oloisina. Hassua oli myös olla kadulla ilman alusvaatteita kun raikas tuuli puhalteli ’privaatti-alueiden’ ympärillä. Välillä vastaantulijat tervehtivät arvokkaasti nyökäten, varsinkin jos antoi heille tietä. Sinä iltana satoi, joten varustukseen kuului myös sateenvarjo, jota ei tunnuttu pitävän kenenkään omaisuutena. Lämpöä oli ehkä noin 10 astetta, mutta ilmeisesti näin toimitaan myös pakkasella...

Ensimmäinen onsen, johon menin, oli ulkoasultaan rakennettu muistuttamaan Kyoton keisarillista palatsia. Astuin sisään, luovutin sandaalini ja minut ohjattiin naisten puolelle. (Taas kait niiden oli pakko, ei missään mitään länsimaista kirjainta...) Ensin riisuttiin ja laitettiin kamat lokeroon. Sitten pieni pyyhe mukaan ja sisälle. Seinustoilla oli pesupaikkoja, matalat jakkarat ja pikkuruiset pesuvadit ja 2 hanaa, joista tuli samaan aikaan vettä. Ymmärsin ja tiesin, että ensin pitää olla puhdas, koska onsen ei ole peseytymispaikka. Puhdistautumisen jälkeen vaikeeta – olikohan miesten puolella yhtä pien et penkit ja vadit...) menin ensin heidän rotumburoohonsa – ulkoaltaaseen. Vesi oli järkyttän kuumaa – minulta kesti kauan päästä sinne ja ensiksi epäilin melkein saavani palovammoja. Siellä sitä sitten istuttiin altaassa niin kauan kun pystyin (mikä ei ollut kovin kauaa) ja sitten hyöryhuoneeseen ja sitten taas altaaseen. Minun oli pakko käydä välillä kylmässä suihkussa, koska se tuntui melko rankalta. Tämän onseilun jälkeen kävin vielä toisessa onsen paikassa saman kadun varrella ja sitten ryokaniin syömään. Syönnin jälkeen kävin vielä kolmannessa paikassa...

Illallinen tarjoiltiin omaan huoneeseeni ja sitä ruokaa oli paljon...

Hyvä, etten saanut hotellia toiseksi yöksi, en tiedä olisinko jaksanut käydä enää lisää onsenissa. Kyllä nämä japanilaiset tietää mikä on turistille hyväksi.